Surullinen viikonloppu

Oma viikonloppuni on ollut yksi elämäni hirveimpiä. Olin suunnitellut viikonlopun varalle aivan kaikkea muuta, kuin miten se lopulta meni. Jouduin lopettamaan yhden marsuistani - sen kaikista tärkeimmän, oman suosikkini. Olo on kertakaikkisen tyhjä ja surullinen.

Kaikki alkoi perjantaina kun töistä kotiin tullessani huomasin marsun olevan oudon vaisu eikä sille kelvannut tuoreruoka niinkuin yleensä. Samalla havaitsin, ettei se muutenkaan oikein syö mitään. Illalla havahduin, ettei mitään oikein tule uloskaan. Siitä alkoi sitten kahden vuorokauden mittainen tukiruokinta parin tunnin välein sekä aktiivinen seuraaminen, mitä tulee ulos ja mitä ei.

Marsu oli hetkittäin parempi, mutta pääasiassa koko ajan vaisu ja huonoruokainen. Jouduin pakkosyöttämään sitä yötä päivää, että sen suolisto pysyi jotenkin toiminnassa, itse ei oikeastaan mitään enää syönyt.

Edellisyönä pakkosyöttäminenkään ei oikein onnistunut vaan marsu rimpuili sitä vastaan. En viitsinyt enää jatkaa. Tuntui pahalta. Tänään soitin aamulla lääkärille ja lähdettiinkin äidin kanssa viemään marsu sinne. Tiesin jo siinä vaiheessa, että kyseessä oli marsun viimeinen matka, joten kaivoin pahvilaatikot hautausta varten valmiiksi.

Lääkäri vahvisti olettamukseni - marsu oli huonossa kunnossa eikä todennäköisesti edes aktiivisella tukiruokinnalla selviäisi paria päivää pidemmälle. Päätin päästää marsun kärsimyksistä, en todellakaan halunnut sille kivuliasta kuolemaa, joten tämä oli paras vaihtoehto. Kaikki kävi nopeasti ja kivuttomasti ja pieni karvapallo nukkui pois. Samalla reissulla käytiin äidin kanssa hautaamassa marsu mummolan pihaan - sinne, minne muutkin marsut on haudattu.

Olihan sillä jo ikää, mutta en olettanut lopun olevan näin lähellä. Miten voikaan eläimen menettäminen tuntua näin kamalalta? Olen vuolattanut kyyneleitä koko viikonlopun eivätkä ne silti meinaa loppua. Vaikka jäljelle jäi kaksi marsua, tuntuu kämppä ja erityisesti marsujen aitaus oudon tyhjältä. Tämä kaveri oli kuitenkin aktiivisemmin sylissäni ja erityisesti tykkäsi nukkua rintakehälläni tai kaulaani vasten. Se viihtyi tuntikausia sohvalla peiton alla, nauttien elämästä. Ja nyt se on poissa.

Olen menettänyt tähän päivään mennessä tämän marsun lisäksi jo viisi muuta marsua, mutta yhdenkään niistä kuolema ei ole tuntunut näin pahalta.

Pahoittelut vuodatuksestani. Olen todennut, että kirjoittaminen helpottaa. Toivottavasti myös aika parantaa haavat.

RIP Eksu 2010-2016