Bloggaamisen vaikeus

sukkaa pukkaa

Monta kertaa tämän alkuvuoden aikana olen avannut bloggerin ja aloittanut postauksen samankaltaisilla sanoilla. Ja niin se vaan on jäänyt kesken. Katsotaan jos saisin tämän kirjoitettua loppuun asti.

En tiedä, miksi bloggaamisesta on tullut niin vaivalloinen tehtävä? Kirjoittaminen, kuvien ottaminen ja käsitelly, valikoiminen blogiin ym oli ennen yksi suosikkipuuhistani. Nyt en jaksa kiinnostua bloggaamisesta tai ylipäätään edes blogeista. Harvoin enää käyn tsekkaamassa muiden blogien postauksia - kunhan selailen tympääntyneenä Facebookin feediä ja luen otsikoita.

Facebookista tulikin mieleeni, että olen miettinyt jonkinnäköistä some-supistusta. Sosiaalinen media vie aivan liikaa aikaa ja energiaa, ehkä eniten jälkimmäistä. Tiedostan kyllä itsekin olevani melkoinen persoona kun kyseessä on esimerkiksi jokin mielipidepostaus tai vaikka uutisjuttu itseä koskettavasta aiheesta (esim. hoitoala). Saatan seurata uutisjutun kommenttipalstaa tuntikausia ja jopa lähteä mukaan tähän voittamattomaan sotaan vain huomatakseni, että kulutin turhaan aikaa ja energiaa asiaan, jonka olisi vain voinut ignoorata. Toinen asia, mihin olen huomannut sortuneeni usein viime aikoina on turha Facebookissa roikkuminen. Väsyneenä työpäivän jälkeen istahdan koneelle, aikeissani esimerkiksi käsitellä kuvia, mutta jonkin ajan kuluttua huomaankin kuluttaneeni tunteroisen Facebookin feediä selaillen. Ja eihän siellä mitään järkevää tule vastaan - samat kissavideot pyörivät päivästä toiseen. Tästä haluaisin päästä eroon. Tämä on ihan turhaa.

reilu kk sitten oli vielä vähän talvisempaa

Mietin jo, että jos poistaisin itseni koko Facebookista, mutta onneksi en jo kiukuspäissäni tehnyt sitä. Facebook on kuitenkin väylä kommunikoida asiakkaideni (valokuvaus) kanssa. Se on väylä, joka yleensä tuo ne asiakkaat minulle. Harvoin löydän kuvattavaa Instagramista. Ja on Facebookista hyötyäkin, monessakin mielessä - koen silti tympääntyneeni esimerkiksi chattailyyn. Itse olen aina pitänyt Facebookin messengeristä, mutta olen huomannut, että monet ovat luopuneet sen käytöstä ja siirtyneet whatsapp/Instagram/Snapchat-maailmaan. Ne taas ovat kömpelöitä käyttää tietokoneella. Vaikea homma.

työselfie pienellä snäppivärityksellä... 

Blogiuupumuksen takana on toki varmasti ollut tämä oikea uupumus, mitä olen nyt muutaman viikon sairaslomalla koittanut parantaa. Uupumus ja sen mukanaan tuoma unettomuus. Burnout. Luultavasti jonkinasteinen masennuskin. Tuntuu hassulta, että 27-vuotiaana olen jo niin väsynyt, etten kykene tekemään töitä. Tai etten saa nukuttua. Se tuntuu vielä hassummalta - ennen nukuin helposti tunteja. Nyt joudun syömään unilääkkeitä, että saisin nukuttua edes muutaman tunnin. Stressi. Se on syy kaikkeen. Stressi töistä, stressi vapaa-ajasta, stressi vapaa-ajan puutteesta. En voi sanoa, että nykyinen työpaikkani ei olisi syyllinen stressiövereihini - päinvastoin. Tajuan, että uuden työni aikana uniongelmani ovat pahentuneet ja tulimme siihen pisteeseen, kun en enää jaksanut ja hakeuduin työterveyslääkärille. Kuinka pitkään todella olen kitkutellut muutaman tunnin yöunilla kuvitellen sen olevan normaalia? Tai ohimenevää. Vastaisuudessa en aio niin tehdä. En halua joutua luopumaan terveydestäni työn takia. Mikään työ ei ole niin tärkeää. Olen asettanut itselleni takarajan, koitan selvitä kesän ja viettää ansaitut kesälomat, ja sitten miettiä, mihin tieni taas kulkee. Olkoon kyseessä sitten työpaikan vaihto tai jopa alan vaihto. Tai ehkä pysyn samassa työpaikassa.

kevättukka ja snapchat rules

No, jotain hyvääkin tänne tummanpuhuvien pilvien keskelle. Olen nimittäin jaksanut vääntää käsitöitä oikein urakalla. Alkuvuoden aikana olen vääntänyt 8 paria villasukkia sekä yhden maton. Tekeillä on paritkin sukat ja Stephen Westin suunnittelema huivi. Vastikään päättelin ainakin kymmenen paria sukkia, jotka ovat lojuneet valmistuneiden töiden laatikossani iät ajat. Vaan kun ne eivät oikein päädy tänne blogiin asti. Ketju katkeaa sukkien valokuvauksen ja bloggaamisen kohdalle.

Aloitin sentään postcrossingin taas! Ajattelin, että pikkuhiljaa koitan päästä eroon tavaroistani, ainakin kaikesta turhasta (esim. älyttömän kokoisesta postikorttiläjästä). Mielummin vaihdan ne tyhjät, lähetystä odottavat postikortit oikeasti jonkun toisen ihmisen lähettämiin kortteihin. Vaikka periaatteessa turhaa tavaraahan nekin ovat - täytyy katsoa, jos niistä joskus keksi jotain. Samalla olen hieman siivoillut laatikoitani ja esimerkiksi myynyt pois lankoja, joita en ehdottomasti ikinä tule käyttämään (akryylikarvapörrökauhistukset ym).

kesän roadtripin summittainen suunnitelma

Mutta niin, onneksi tulossa on myös iloisia aikoja, sillä tiedossa on kolme reissua ihan lähitulevaisuuteen; ensi viikonloppuna lähden Ruotsiin hevoskuvaajakaverin luo kuvaamaan hevosia, toukokuun alussa on kuusipäiväinen Madridin reissu ja kesäkuussa aiheena on roadtrip Keski-Euroopassa. Rahaa kyllä palaa enemmän kuin tarpeeksi, mutta sitä vartenhan siellä töissä yritetään jaksaa.

Käsitöiden saralla on luvassa ainakin yksi uusi ohje, meinasin sydänsukkiin kirjoitella ihan kaavioiden kera ohjeen kun niitä on tullut nyt tehtyä enempi tai vähempi. Ilmaiseksi laitan kun ei vielä mitään nimeä ole ja tuo sydän kuitenkin on suht käytetty kuvio, mutta laittelen sitten linkkiä tänne blogiin niin halukkaat voivat ohjeen tulostaa itselleen.

Kuulumisia jälleen

Helsinki ja kesä. Ja sunnuntai-aamu klo 6:30. Eikä yhtään ihmisiä. 

Pitkästä aikaa, ajattelin kirjoitella ihan vaan kuulumisia - tyypilliseen tapaan muutamien instagram-kuvien kera. Tässä on kuitenkin tapahtunut sitä sun tätä, joita kehtaa ehkä blogissakin kertoa.

Jyväskylä - Valon kaupunki - tuli käytyä tänä vuonna kun äitiä kävin moikkaamassa.

Ehkä mullistavin juttu, mitä olen tässä viime aikoina tehnyt, on edellisestä työpaikasta irtisanoutuminen ja uuden työn aloittaminen. Mitään vakityöpaikkaahan minulla ei vielä tähän päivään mennessä ole ollut, mutta sijaisuus olisi kardiologisella puolella jatkunut tammikuun asti - todennäköisesti sen jälkeenkin. Jotenkin kuitenkin vuodeosastotyö ei ole ikinä ollut se 'mun juttu', joten kun Naistenklinikan leikkausosastolla tuli paikka hakuun - päätin hakea, ja sainkin sitten sijaisuuden sitä kautta. Nyt olen sitten parin viikon verran koittanut orientoitua leikkurin arkeen, instrumenttihoitajan työhön ja aamuvuoroon.

Sinne jäi Meilahden tornisairaala ainakin toistaiseksi. 

Periaatteessa sinällään homma on tuttua ja nyt kun sainkin aloittaa vanhassa tutussa instrumenttihoitajan roolissa niin muutoksessa ei ole niin paljon pelottavaa, mutta en todellakaan odota missään määrin palkkani pienenemistä, mikä väkisin taas tapahtuu. Päiväpainotteinen työaika tiputtaa kaikki lisät pois eli palkkani on kuukausittain n. 400-800 € pienempi. Edellisessä paikassa tein paljon viikonloppuja ja yövuoroja, joten lisiä luonnollisesti tuli paljon. Rahaa jäi säästöönkin. Nyt varmaan alkaa taas kädestä suuhun eläminen ja sentin venyttäminen kun palataan tähän tylsään palkkasysteemiin. Kyllä se vaan on niin hassua tässä maassa - että kun työ vielä vähän vaikeutuu niin palkka pienenee. Not fun at all.

Jotain hyvää pitää elämässä olla - vaikka sitten karkkien muodossa! Roobertin Herkku, Helsinki.

No, palkkamasennuksesta iloisempiin asioihin - minähän menin ja varasin vielä keväällekin yhden ulkomaanmatkan. Jep, hyvä puhua reissuista heti rahat loppu-valituksen jälkeen, mutta minkäs teet kun matkakuume vaivaa. Ja sitä vartenhan siellä töissä käydään, että pääsee reissuun (ja että voi ostaa lankaa). Ne muut järkevät ja vastuuntuntoiset ihmiset voi sitten säästää asuntoa ja perhe-elämää varten - ne ei ole kyllä mun juttuja pätkääkään.

Oon postikorttifani, ja sain vihdoin viritettyä seinälle vähän kollaasia kivoista korteista. Tykkään kauheesti. 

Eli siis - toukokuussa suunnataan kohti Madridia! Bongasin muutama viikko sitten Game of Thrones Concert Tour-mainoksen, ja totesin itselleni, että tuonne on päästävä kun Hans Zimmerkin jäi väliin. Sain jopa yhden nettitutun innostumaan asiasta ja niin sitä vaan ostettiin lentoliput Espanjan pääkaupunkiin ja liput konserttiin. Ihan mahtavaa - olen tankannut espanjaa nyt oikein urakalla, että voin sitten kommunikoida ainoastaan espanjaksi! Ei olis muuten lankakauppasuosituksia Madridiin?

Talvi tuli ja talvi meni. Nyt on taas pimeetä. 

Matkoista puheenollen, perustin matkablogin. Totesin, ettei nämä yksittäiset matkapostaukset sovi kaikkien villasukkien ja lankarullien joukkoon. Nyt pystyn enemmän panostamaan matkablogin ja postausten sisältöön ja jakamaan enemmän upeita (ainakin omasta mielestä!) matkakuvia! Käykääpä laittamassa seurantaan jos yhtään kiinnostaa - High Hopes-matkablogi.

Komeet oli maisemat Irlannissa - tästäkin reissusta lisää tulee tuonne matkablogiin! 

Mitä tulee nyt ihan lähiviikkojen kuulumisiin - on tullut leivottua ja neulottua (jokaikinen päivä!), käytyä I Love Me-messuilla, jotka olivat iso pettymys, tuijotettua telkkaria ym. On tullut tutustuttua Helsingin ravintola-tarjontaan ja nähtyä kavereita. Ylipäätään olen vain koittanut nauttia pimeistä illoista kynttilän valossa ja hyvän tv-ohjelman parissa, neuloen. Valmiita töitä onkin laatikollinen odottamassa päättelyä ja sitten valokuvaamista. Väkisin vaan alkaa miettiä, että kohta on taas joulu, ja pitäis joululahjoja värkätä! Onneksi Tampereen käsityömessut lähestyy (ja tänä vuonna pääsen itsekin paikalle!), sieltä varmaan löytyy jotain kivaa ideaa.

Viikonlopun leipomukset

Että sellasta.

I Love Me-messut ja aivan järjetön väenpaljous - ei oikein napannut!

Mitäs lukijoiden arkeen tai miksei juhlaankin? 

Kuvia ja kuulumisia

uusilla hoodeilla

Uusi elämäni Etelä-Suomen asukkina on joka toinen päivä mahtavaa, seesteistä ja ihanaa kun taas joka toinen päivä menetän hermoni ja vaivun yksitoikkoisuuteen. Älkää käsittäkö väärin, kaikesta huolimatta olen tyytyväinen muutostani, mutta ei vaan aina voi olla kivaa.

Ehkä eniten hermoja raastavinta touhua (takkuilevan teknologian lisäksi) on huiviräpellykseni. Olen aloittanut kaksi huivia - toisen itselle, toisen mummolle lahjaksi. Kumpikaan ei edisty yhtään mihinkään. Enkä edes olevinaan valinnut mitään maailman vaikeimpia ohjeita. Mutta silti. Ei. Tule. Mitään. Itselle tulevan huivin olen purkanut varmaan jo noin kymmenen kertaa, ja jälleen iski epätoivo, kun ei täsmää ja ei onnistu eikä kukaan osaa auttaa. Käsitöiden pitäisi olla rentouttavaa puuhaa. Tämä on kaikkea muuta.

vittuuntumisprojekti

Kumpikin huivi on kuitenkin jo niin pitkällä, että ei kannata enää purkaa koko paskaa pelkäksi lankakasaksi. Huoh.

Ehkä pitäisi aloittaa joku helppo projekti, jossa varmasti onnistuu, että saisi taas innostuksen ja inspiraation takaisin. Vaikka villasukat. Mutta kun haluais kivan kevyen kesä(mikä kesä?)huivin. Yhyy.

Mutta! Pakko kertoa jotain hyvääkin. Vaikka olen kaikinpuolin muuta kuin positiivinen ja optimistinen ihminen, niin silti. Olen silti jossain määrin nauttinut olostani Vantaalla. Uusi työpaikka on kiva. Työkaverit on suurin osa kivoja. Minut on otettu pääasiassa hyvin vastaan. Eikä työkään nyt ole sieltä pahimmasta päästä - aamuvuorot on edelleen sieltä ja syvältä, eikä täysi orientoituminen uusiin työtehtäviin ole ihan vielä finito.

tämä on yövuoron bonus: upea auringonnousu suoraan työpaikan ikkunasta!

Ja ne yövuorot. Ai että, olen kaivannut yövuoroja! Yövuoroissa parasta on se, kun voit lähteä vapaille kun muut vasta aloittelee työvuoroaan. Viimeisimmän yöni jälkeen päätin tehdä extempore-aamupalareissun Helsingin kauppatorille. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta (se oli siis se ainut kesäpäivä...), oli lämmintä ja kaunista. Ei väsyttänyt. Kauppatori oli rauhallinen, myyjät vasta pystyttelivät kojujaan - onneksi kuitenkin aamupalaa sai. Siinä sitä sitten vetäistiin karjalanpiirakat ja tuoremehut merta tuijotellen.

aamupala-maisemat yhden yövuoron jälkeen - ei hullummat etten sanoisi!

Samalla reissulla ostin vielä torimyyjältä mansikoita ja herneitä. Tuli ihan kesäfiilis. Ihan älyttömän hyvä fiilis. Olin oikeasti iloinen - melkein niin ilonen, että oisin voinut itkeä. Ja tällähän ei ollut mitään tekemistä valvotun yön kanssa...

sanomattakin selvää, että tuolla se meikäläisen työpaikka sijaitsee

On tässä Etelä-Suomeen muutossa muutakin hyvää. Viimeiset about kolme vuotta olen kironnut työmatkapyöräilyä. Se on varmaan sellanen asia, jota osaa arvostaa vasta sitten kun sitä ei ole. Jyväskylässä sairaala sijaitsi suunnilleen sen korkeimman kukkulan päällä. Matka töihin oli aina yhtä ylämäkeä. Tällä ei-sporttisen ihmisen kunnolla se oli yleensä aikamoista helvettiä. Hiki oli jo ennenkuin lähdit kotoa. Töihin saapuessa näytti aina siltä, kuin olisi kiivennyt Everestille kahdesti. Mukava aloittaa työpäivä sellaisin fiiliksin.

aamuvuoron tyypillinen aloitus

Ja vaikka täällä työmatkani on pidentynyt ekspotentiaalisesti - olen oppinut nauttimaan siitä (ainakin 99% päivistä). Olen nimittäin löytänyt kirjojen maailman jälleen monen vuoden jälkeen. Lukio ja ammattikorkeakoulu söivät lukuinnostuksen totaalisesti, mutta nyt olen onnistunut lukemaan enemmän kirjoja parissa kuukaudessa kuin mitä olen lukenut viimeisen viiden vuoden aikana yhteensä. Koska ei ole mitään muuta parempaa tekemistä puolen tunnin junamatkalle. Sitäpaitsi, mielummin luen kirjaa kuin rämppään somea ja sen lukuisia kissavideoita.

tästä se sitten lähti !

Olen aika varma, että kaikesta huolimatta tulen viihtymään täällä. Jyväskylään verrattuna mahdollisuuksien määrä on x100. Täällä on oikeasti tekemistä. Leffateattereissa pyörii leffat pidempään kuin kolme päivää. Ravintoloita on enemmän kuin viisi, eivätkä ne kaikki ole meksikolais/amerikkalais/italialaistyylisiä. Ulkoilumahdollisuudet on rajattomat. Kulttuuritarjontaa on enemmän kuin missään muussa Suomen kaupungissa. Helsinki-Vantaa on lähes kirjaimellisesti kivenheiton päässä. Ja ah, Scape. Uusi rakkauteni. Leffassa käynnistä tuli sen myötä oikeasti elämys. Ja mikä parasta - täällä on töitä. Ei tarvitse stressata, onko kahden viikon päästä vielä töitä tarjolla. Näillä eväillä ei minua kyllä ihan hetkeen saa takaisin Jyväskylään muuttamaan.

Ps. Vaikka kesäloma nollaantui 28:sta päivästä sinne pyöreään zeroon, niin oli pakko suunnitella kesälomareissu. Joka on melkein varmaa. Ja ihan mahdottoman upeeta.

Mitäs lukijoiden arkeen? Onko osattu nauttia päivistä vai meneekö samalla tavalla masistelun puolelle kuin meikäläisellä - ainakin silloin kun kalenteri näyttää kevättä, mutta ulkona näyttää vaan talvelta. Mitkä fiilikset?

Syksyn kuulumisia ja suru-uutisia

Niin se on vaan syyskuukin kohta puolivälissä. Puut alkaa vaihtaa lehtiensä värit ja illat alkaa olla ihanan pimeitä. Saa kaivaa kynttilät kaapista ja polttaa niitä - aina kun ehtii! Pakko myöntää, että syyskuusta on tullut mun ehdoton ykkössuosikkikuukausi tässä nykypäivän sekavassa ilmastossa. Sellanen pieni kirpakkuus lämpötilassa on enemmän kuin tervetullut kesän helteiden jälkeen, ja päivät on oikeesti kauniita. +15 on mulle ihan sopiva lämpötila päivälle.

Ajattelin postata vähän kuulumisia myös käsityörintamalta (sekä ehkä jotain yleistä läpinää). Maaliskuussa aloittamani käsityökirjahaastehan oli ja meni, mutta päätin tehdä haasteen kehittäjän oman käden oikeudella omiin sääntöihini muutoksen ja asettaa vähän reilummin aikaa haasteen suorittamiseen. Tämä kesä ja syksy on jotenkin vaan vierähtänyt ohi töiden ja marsun sairastelun takia. Käsitöiden teko on jäänyt sen kaiken väsymyksen ja stressin takia tosi vähäiselle, eikä mulla ollut mitään mahdollisuuksia saada haastetta purkkiin ohje-ajassa.

Toisin sanoen, lisään haasteen suorittamisen aikaa reilusti - sanotaan vaikka toisella puolella vuodella. Tai miksei vaikka vuodella. Tai miksen vaan päättäisi, että tavoite on saada joka kirjasta tehtyä jotain ajassa X. Koska on pakko myöntää, että tämä haaste alkoi ahdistamaan. Samalla alkoi ahdistamaan se, että missä ajassa sitten teen joululahjasukkia sun muita jos vaan pakkopullamaisesti väännän haasteen töitä. Ja koska kaiken käsityötehtailun pitäisi olla minulle vain ja ainoastaan harrastus - en halua ottaa stressiä.

Mutta jottei elämä menisi liian helpoksi ja leveäksi, lisäsin listaan pari uutta kirjaa.

Marsun sairastelu on kyllä syönyt voimia. Koko episodia on kestänyt varmaan kohta pitkälti toista kuukautta. Marsut on siitä erilaisia elukoita verrattuna koiriin tai kissoihin, että nämä kun sairastuu niin yleensä aina on tosi kyseessä. Saaliseläimenä marsu ei yleensä näytä oireita kuin vasta sitten kun on liian myöhäistä. Tällä hetkellä marsulaumani vanhin otus alkoi joskus heinäkuun lopussa näyttää merkkiä virtsatieinfektiosta, ja sitä on sitten siitä asti hoidettu - välillä tiiviimmin, välillä vähemmän tiiviisti. Parhaimmassa tapauksessa tukiruokin marsua muutaman tunnin välein samalla kun stressasin joka ikinen aamu löytäväni sen elottomana häkistä.

Onneksi niin ei käynyt. Vaihdoin eläinlääkäriäkin ja sain nyt hieman rahoille vastinettakin (niin, ei varmaan parane mainita niistä satasista, jotka tämän kanssa eläinlääkäriin on menneet...). Viimeisin diagnoosi oli, että marsulla oli sakkaa virtsarakossa ja virtsatieinfektio, jota hoidettiin parin viikon antibioottikuurilla. Samaan aikaan meni sitten tukiruokaa, kipulääkettä ja runsaasti juomista. Ruokavaliomuutos astui myös voimaan ja näillä eväillä koitin saada karvaista kaveria parempaan suuntaan. Harmi vaan, että tilanne ei sillä rauennut ja koitti se, mitä eniten pelkäsin.

Toissapäivänä marsu oli täysin normaali kun tulin kotiin töistä, mutta illalla huomasin sen liikkumisessa jotain outoa - ikäänkuin takajalat olisi pois pelistä. Se sai yöksi reilusti kipulääkettä ja laitoin oikein kellon soimaan, että voisin herätä tarkistamaan, onko se vielä elossa. Yön aikana se oli vaihtanut asumuksessa paikkaa, mutta liikkuminen oli edelleen huonoa. Äidin kanssa sitten jonotettiin kilpaa eläinlääkärille puhelimen päässä ja saatiin aika iltapäivälle. Jotenkin salaa tiesin jo, mitä odottaa, mutta en halunnut uskoa, että tässä niin kävisi.

Eläinlääkärissä sitten otettiin röntgen-kuvat, joista tuli diagnoosi: kaksi isoa virtsakiveä virtsarakossa, jotka todennäköisesti aiheuttaa jonkinsortin yleisen kiputilan ja samalla jalkojen liikkumattomuutta. Ainut hoitomuoto olisi ollut leikkaus, jonka onnistuminen olisi ollut epävarmaa aivan kuten marsun selviäminenkin. Kivet olisivat lisäksi voineet uusia. Tein taas sen maailman rankimman päätöksen lopettaa marsu samantien. Siinä sitten yhdessä äitin kanssa pidettiin seuraa marsulle sen viimeisinä hetkinä kun se sai kipulääkkeet, rauhoittavat, nukutusaineet ja (onneksi toisessa huoneessa) viimeisen piikin. Tuntui muuten ihan järkyttävän kamalalta. Haudattiin marsu edellisen viereen mummolan pihaan.

Oli se silti oikea päätös, vaikka sattuikin niin saatanasti. En halua, että yksikään eläin joutuu kärsimään turhaan, ja tälle marsulle edessä olisi ollut vain turhaa kärsimystä. En halua pitää yhtäkään eläintä elossa itseni takia eli vain siksi, etten voisi itse olla ilman. Kaikkeni tein, että marsu olisi voinut paremmin, mutta ei se riittänyt. Onneksi jäljelle jäi nyt kaksi marsua, toinen kyllä tämän lopetetun paras kaveri - koko ikänsä olleet yhdessä, ja nyt pelkään, että se masentuu tai lakkaa syömästä. Toivon todella, että niin ei käy.

Jollain tavalla olo on huojentunutkin. Niin paljon on mennyt aikaa ja energiaa marsun hoitamiseen. Toki toivon, että lopputulos olisi ollut eri, mutta jossakin vaiheessa tämä olisi ollut edessä kuitenkin. Tätä lopputulosta on kuitenkin osattu odottaa se puolitoista kuukautta. Ehkä nyt helpottaa sen suhteen.

Tulipahan avautuminen. Jäi ne käsityötkin postaamatta. Paljastan, että aloitin tämän kirjoittamisen sunnuntaina, jolloin tilanne oli aivan eri. Jouduin hieman muuttamaan joitakin kohtia kun ei ollutkaan marsun tulevaisuus niin valoisa kuin oletin. Seuraavassa postauksessa lupaan jo käsityöaiheista settiä!

Underground's Wanksta 20.3.2013-13.9.2016 

Look up here, I’m in heaven

 I’ve got scars that can’t be seen

Oh I’ll be free

Just like that bluebird

Oh I’ll be free

Ain’t that just like me

- David Bowie - Lazarus

Ylläoleva biisi soi kun ajettiin eläinlääkäriin eloisan ja kukkakaalia mutustavan marsun kanssa, ja sama biisi soi kun lähdettiin hautaamaan kivuistaan päästetty marsu. Aika osuvasti etten sanoisi, David Bowie kuitenkin teki biisin juuri ennen kuolemaansa, se julkaistiin helmikuisena perjantaina ja Bowie menehtyi seuraavana sunnuntaina.