Täällä taas

Rooma/Vatikaani 2018

Jo pidempään on ollut mielessä herättää tämä blogi takaisin elävien kirjoihin. Pitkään on hiljaiseloa kestänytkin, sillä viimeisin postaus on huhtikuulta 2018 eli liki kolme vuotta sitten. Tähän väliin on mahtunut aika paljon kaikenlaista muutosta, joista voin jotain postausta myöhemmin kehittää. Bloggaaminen on aiemmin ainakin toiminut mukavana stressinpoistokeinona, ja ylipäätään vähän niinkuin päiväkirjana omille tekemisilleen. Mitään stressiä en aio tästä kyllä ottaa, ja postaan sitä sun tätä silloin tällöin. Kuten ennenkin.

No mitä sitten on muuttunut tässä vuosien varrella? Paljonkin. Oikeastaan kaikki perusasioista lähtien. Muutin keväällä 2019 Vantaalta Hyvinkäälle ja muutaman vuoden kimppakämppä-asustelu veljen kanssa säi jäädä kun tilalle tuli oma pikku vuokrayksiö. Miksi Hyvinkää? Halvemman asumisen perässähän täällä ollaan - pääkaupunkiseudun hinnat on vaan liikaa yksinään toimeentulevalle, pääosin päivätyötä tekevälle sairaanhoitajalle. Hyvinkäälle muuton yhteydessä tuli myös yksi elämää huikeasti muuttanut asia, nimittäin auton hankinta. Täällä maksan saman verran yksiöstäni vuokraa kuin mitä maksoin Vantaalla yhdestä huoneesta, ja sen turvin olen sitten voinut hankkia auton elämää helpottamaan. 

Auringonlasku Hyvinkään Sveitsissä

Hyvinkäälle muuton yhteydessä tietysti vaihtoi työpaikkakin, koska allekirjoittaneen mielenterveys ei riittänyt edes pk-seudulla työmatkojen suhaamiseen - saati sitten, että matkustaisin Hyvinkäältä Helsinkiin töihin joka päivä. Olen Hyvinkään sairaalan leikkausosastolla töissä, ja vaikka paikka ei sinällään ehkä ole paras mahdollinen, on tämä viiden minuutin työmatka ilmaisine parkkeineen luksusta. Ja toki työ muuttui aiemmasta monipuolisemmaksi, sillä Naistenklinikalla tehdään luonnollisesti vain kahta erikoisalaa (naistentauteja ja synnytyksiä) kun Hyvinkäällä erikoisaloja on huomattavasti enemmän (ortopedia, gastrokirurgia, gynekologia, lastenkirurgia, urologia, yleiskirurgia, plastiikkakirurgia). Sittemmin olen ottanut erikoisosaamisekseni urologian, mikä on entisestään lisännyt työviihtyvyyttä.

Uuden kämpän parvekkeelta voi bongata hienoja auringonlaskuja

Suurin syy muutoksille on keväällä 2018 sairastettu vaikea burn-out. Se on myös suurin syy, miksi työpaikanvaihto oli pakollinen. Olin pitkään sairaslomallakin, mutta voin kertoa voineeni paremmin vasta muuton jälkeen. Burn-out oireili uniongelmina, väsymyksenä, alakuloisuutena ja ylipäätään ylitsepääsemättömänä vitutuksena kaikkeen. Elämä tuntui vaan yhdeltä työsuoritukselta kun päivät venyivät 10 tuntiin etkä oikeastaan poistunut kotoa mihinkään muualle kuin töihin tai kauppaan (jos et siis työmatkalla siellä käynyt). Nyt voin kyllä paljon paremmin - uniongelmia nyt on edelleen, mutta sitä se vuorotyö teettää. Elämä kuitenkin hymyilee ja sisältää muutakin kuin työnteon. Tällaisista oppii, että itsensä on vaan pakko laittaa etusijalle tässä työnteon oravanpyörässä.

Matkailusaralla on ollut hiljaisempaa nyt tänä vuonna, ja ylipäätään muuttoni jälkeen, koska luonnollisesti suurin osa rahoista menee ihan elämiseen. Olen silti onnistunut käymään reissussa, jopa tänä koronavuonnakin! Ja niistä reissuista täytyy olla tyytyväinen. Tänä vuonna on erityisesti korostunut kotimaan- ja lähimatkailu sekä luontoretket. 

Aloitettu islantilainen villapaita (ei muuten ole vieläkään valmis...)

Käsitöitä olen onneksi jaksanut tehdä suhteellisen aktiivisesti. Mitään en mihinkään ole postannut, telkkarin ääressä vaan tuhertanut. Ehkä nyt blogin aktivoimisen myötä jaksaisi jotain postaillakin ja päivittää Ravelryä sun muuta. Blogi aika kivasti motivoi kokeilemaan uusia juttuja ja saamaan ylipäätään töitä valmiiksi. 

Mites täällä bloggauspuolella? Mikä on muuttunut? Vieläkö blogit on jossain määrin IN? Seurauslistallekin tarvitsisi uutta seurattavaa joten jos on hyviä vinkkejä antaa niin heitä kommentteihin. 

Kuvia ja kuulumisia

uusilla hoodeilla

Uusi elämäni Etelä-Suomen asukkina on joka toinen päivä mahtavaa, seesteistä ja ihanaa kun taas joka toinen päivä menetän hermoni ja vaivun yksitoikkoisuuteen. Älkää käsittäkö väärin, kaikesta huolimatta olen tyytyväinen muutostani, mutta ei vaan aina voi olla kivaa.

Ehkä eniten hermoja raastavinta touhua (takkuilevan teknologian lisäksi) on huiviräpellykseni. Olen aloittanut kaksi huivia - toisen itselle, toisen mummolle lahjaksi. Kumpikaan ei edisty yhtään mihinkään. Enkä edes olevinaan valinnut mitään maailman vaikeimpia ohjeita. Mutta silti. Ei. Tule. Mitään. Itselle tulevan huivin olen purkanut varmaan jo noin kymmenen kertaa, ja jälleen iski epätoivo, kun ei täsmää ja ei onnistu eikä kukaan osaa auttaa. Käsitöiden pitäisi olla rentouttavaa puuhaa. Tämä on kaikkea muuta.

vittuuntumisprojekti

Kumpikin huivi on kuitenkin jo niin pitkällä, että ei kannata enää purkaa koko paskaa pelkäksi lankakasaksi. Huoh.

Ehkä pitäisi aloittaa joku helppo projekti, jossa varmasti onnistuu, että saisi taas innostuksen ja inspiraation takaisin. Vaikka villasukat. Mutta kun haluais kivan kevyen kesä(mikä kesä?)huivin. Yhyy.

Mutta! Pakko kertoa jotain hyvääkin. Vaikka olen kaikinpuolin muuta kuin positiivinen ja optimistinen ihminen, niin silti. Olen silti jossain määrin nauttinut olostani Vantaalla. Uusi työpaikka on kiva. Työkaverit on suurin osa kivoja. Minut on otettu pääasiassa hyvin vastaan. Eikä työkään nyt ole sieltä pahimmasta päästä - aamuvuorot on edelleen sieltä ja syvältä, eikä täysi orientoituminen uusiin työtehtäviin ole ihan vielä finito.

tämä on yövuoron bonus: upea auringonnousu suoraan työpaikan ikkunasta!

Ja ne yövuorot. Ai että, olen kaivannut yövuoroja! Yövuoroissa parasta on se, kun voit lähteä vapaille kun muut vasta aloittelee työvuoroaan. Viimeisimmän yöni jälkeen päätin tehdä extempore-aamupalareissun Helsingin kauppatorille. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta (se oli siis se ainut kesäpäivä...), oli lämmintä ja kaunista. Ei väsyttänyt. Kauppatori oli rauhallinen, myyjät vasta pystyttelivät kojujaan - onneksi kuitenkin aamupalaa sai. Siinä sitä sitten vetäistiin karjalanpiirakat ja tuoremehut merta tuijotellen.

aamupala-maisemat yhden yövuoron jälkeen - ei hullummat etten sanoisi!

Samalla reissulla ostin vielä torimyyjältä mansikoita ja herneitä. Tuli ihan kesäfiilis. Ihan älyttömän hyvä fiilis. Olin oikeasti iloinen - melkein niin ilonen, että oisin voinut itkeä. Ja tällähän ei ollut mitään tekemistä valvotun yön kanssa...

sanomattakin selvää, että tuolla se meikäläisen työpaikka sijaitsee

On tässä Etelä-Suomeen muutossa muutakin hyvää. Viimeiset about kolme vuotta olen kironnut työmatkapyöräilyä. Se on varmaan sellanen asia, jota osaa arvostaa vasta sitten kun sitä ei ole. Jyväskylässä sairaala sijaitsi suunnilleen sen korkeimman kukkulan päällä. Matka töihin oli aina yhtä ylämäkeä. Tällä ei-sporttisen ihmisen kunnolla se oli yleensä aikamoista helvettiä. Hiki oli jo ennenkuin lähdit kotoa. Töihin saapuessa näytti aina siltä, kuin olisi kiivennyt Everestille kahdesti. Mukava aloittaa työpäivä sellaisin fiiliksin.

aamuvuoron tyypillinen aloitus

Ja vaikka täällä työmatkani on pidentynyt ekspotentiaalisesti - olen oppinut nauttimaan siitä (ainakin 99% päivistä). Olen nimittäin löytänyt kirjojen maailman jälleen monen vuoden jälkeen. Lukio ja ammattikorkeakoulu söivät lukuinnostuksen totaalisesti, mutta nyt olen onnistunut lukemaan enemmän kirjoja parissa kuukaudessa kuin mitä olen lukenut viimeisen viiden vuoden aikana yhteensä. Koska ei ole mitään muuta parempaa tekemistä puolen tunnin junamatkalle. Sitäpaitsi, mielummin luen kirjaa kuin rämppään somea ja sen lukuisia kissavideoita.

tästä se sitten lähti !

Olen aika varma, että kaikesta huolimatta tulen viihtymään täällä. Jyväskylään verrattuna mahdollisuuksien määrä on x100. Täällä on oikeasti tekemistä. Leffateattereissa pyörii leffat pidempään kuin kolme päivää. Ravintoloita on enemmän kuin viisi, eivätkä ne kaikki ole meksikolais/amerikkalais/italialaistyylisiä. Ulkoilumahdollisuudet on rajattomat. Kulttuuritarjontaa on enemmän kuin missään muussa Suomen kaupungissa. Helsinki-Vantaa on lähes kirjaimellisesti kivenheiton päässä. Ja ah, Scape. Uusi rakkauteni. Leffassa käynnistä tuli sen myötä oikeasti elämys. Ja mikä parasta - täällä on töitä. Ei tarvitse stressata, onko kahden viikon päästä vielä töitä tarjolla. Näillä eväillä ei minua kyllä ihan hetkeen saa takaisin Jyväskylään muuttamaan.

Ps. Vaikka kesäloma nollaantui 28:sta päivästä sinne pyöreään zeroon, niin oli pakko suunnitella kesälomareissu. Joka on melkein varmaa. Ja ihan mahdottoman upeeta.

Mitäs lukijoiden arkeen? Onko osattu nauttia päivistä vai meneekö samalla tavalla masistelun puolelle kuin meikäläisellä - ainakin silloin kun kalenteri näyttää kevättä, mutta ulkona näyttää vaan talvelta. Mitkä fiilikset?

Voihan vitutus

Anteeksi hieman karskea otsikkoni, mutta se kyllä kuvastaa hyvin tämänhetkistä tunnetilaani. Tai itseasiassa se ei kuvasta fiiliksiäni edes riittävästi. Tällä hetkellä fiilikseni on jotain armottomasta vitutuksesta hirveään itseinhoon omasta epäonnistumisesta. Aika rankka aloitus?

Meinasin jo pitkään, että nytpäs postaan siitä, miten hyvin muutto ja eka työviikko on mennyt. Kaikki meni hyvin siihen asti, että nyt hoksasin, että ihan kaikki tavarani eivät kulkeutuneet uuteen asuntoon. Ja pitkällisen etsinnän jälkeen, niitä ei edes löytynyt. Todennäköisin olinpaikka näille tavaroille on Mustankorkean kaatopaikka Keski-Suomessa.

Mitä sitten menetin? Takit, pipot, huivit, kangaskassit. Ainakin. En ole osannut edes kaivata esimerkiksi takkejani, mutta älysin, että niiden on pakko olla ollut samassa pussissa huivien kanssa. Huiveja olen kaivannut jo pari viikkoa, mutta luulin niiden löytyvän varastosta. Vaan eipäs löytyneet. Loppupeleissä takit, kassit, pipot ym on ihan sama, mutta vittu ne huivit.

Eli myös ne kaikki itse vaivalla neulotut huivit.

Jep.

Perkele.

Eli ne kymmenet ja taas kymmenet tunnit, mitä niiden neulomiseen on kulunut - täysin turhaa. Samoin se raha, mitä olet käyttänyt niiden vähän laadukkaampien lankojen ostamiseen. Turhaa. Hukkaan meni, että heilahti.

Olipa joukossa myös uusin huivitekeleeni - Satakieli, jota en ole edes blogiin ehtinyt laittaa. Mahtava fiilis.

Että mitäs nyt sitten? Saako lohdukkeeksi tilata vähän uutta huivilankaa? Vai onko sekin turhaa kun ne tuntuvat kuitenkin menevän jossain vaiheessa roskiin? Käsityöinnostus nyt muuton jälkeen on ollut ihan nollassa, eikä tämä nyt yhtään buustaa sitä. Miten tästä pääsee yli?

Kuvituksena tietysti ainakin ne huivit, mitkä on nyt roskissa. En halua edes tietää, mitä muuta siellä on mennyt...

Massiivisia muutoksia

Pari viikkoa sitten elämäni pyörähti kertaheitolla päälaelleen kun otin vastaan sijaisuuden uudesta työpaikasta. Uusi työpaikka sijaitsee aivan eri maakunnassa, ihan uudessa sairaalassa ja vielä täysin erilaisen työnkuvan parissa, kuin mitä olen viimeiset puolitoista vuotta tehnyt. Jep. Ei muuten yhtään jännitä.

Muutan huhtikuun alussa (eli reilun kuukauden päästä) Helsinkiin tai mahdollisesti Vantaalle töiden perässä. Oma kämppä Jyväskylästä on irtisanottu, uutta kämppää Helsingistä tai Vantaalta ei ole vielä löytynyt - yritän lohduttautua ajatuksella, että kyllä tässä on vielä aikaa ... kunnes ei ole. Reilu kolmen vuoden yksin asuminen päättyy myös tähän, sillä vastoin kaikkia odotuksiani, muutan saman katon alle pikkuveljeni kanssa puhtaasti taloudellisista syistä. Vuokrat pääkaupunkiseudulla ovat pilviä hipovia, ja me molemmat haluamme säästää rahaa, joten mikä olisikaan parempi vaihtoehto kuin kimppakämppä.

kuva © Oriol Salvador/flickr.com (CC BY-NC-ND 2.0)

Uusi työpaikka sijaitsee Meilahdessa, erikoissairaanhoidon vuodeosastolla. Minähän olen tähän päivään asti tehnyt töitä leikkaussalissa instrumenttihoitajana viimeiset puolitoista vuotta - eli täysin eri hommaa kuin perinteinen vuodeosastotyö. Vaihdan Helsingissä myös takaisin kolmivuorotyöhön, ja toivottavasti myös vähän paremmille palkoille (ainakin kun lisät tulevat näkymään taas palkkanauhassa). Onneksi minulla on suht vankka kokemus kyseisestä erikoisalasta, joten ihan kaikki ei ole täysin uutta. Joudun kuitenkin aloittamaan aikalailla A:sta jo pelkästään tietojärjestelmien kanssa - ne ovat toki täysin erilaiset kuin meillä Keski-Suomessa.

Olen pääasiassa innoissani muutosta ja muutoksesta. Surullista tässä kuitenkin on se, että marsuni eivät lähde mukaani. Oikeastaan koko yksinasumiseni aikana olen omistanut erinäisen määrän marsuja. Nuo lattialla vipeltävät karvapallot ovat olleet suuri osa päivittäistä elämääni, joten on todella hankala kuvitella elämää ilman niitä. Tarjosin marsuja ensin äidilleni, jolla myös on tästä eläinlajista kokemusta, mutta hän ei ollut kiinnostunut. Onneksi marsuille kuitenkin löytyi hyvä koti työkaverini luota - hänellä on jo ennestään yksi marsu vailla kavereita. Tiedän, että tämän parempaa uutta kotia eivät karvaturrini voisi saada, mutta tuntuuhan tämä silti aivan paskalta. Mukanani marsut eivät olisi voineet muuttaa, koska a.) pikkuveli on allerginen, ja b.) olisin täysin jumissa Helsingissä/Vantaalla enkä voisi ikinä käydä missään kehä III:sen ulkopuolella, koska marsuille ei olisi pk-seudulla hoitajaa. Ei kuulosta hyvältä ratkaisulta.

kuva © Giuseppe Milo/flickr.com (CC BY-NC 2.0)

Marsuasiaa lukuunottamatta kaikki on uutta ja jännää ja tulee aivan liian supernopeasti. Olen aloittanut tavaroideni läpikäymisen - yritän radikaalisti vähentää tätä romun määrää, mitä olen asuntooni haalinut. Langoista en kyllä luovu (tietenkään)! Uusi sänky pitäisi löytää ja vanha saada myytyä. Joskin ensin pitäisi löytää se asunto...

En voi sille mitään, että kaikesta huolimatta olen erittäin innostunut. Odotan kesää Helsingissä. Uusia paikkoja, uusia ihmisiä. Sitä, että työt eivät lopu/ala parin viikon varoitusajalla eikä tartte jännätä, tuleeko palkkaa vai olenko työtön jne. Odotan reissuja Suomenlinnaan piknikille. Ylipäätään olen innostunut siitä, että vihdoin saan haastettua itseni ja tehtyä elämääni jonkun muutoksen. Olen aina halunnut muuttaa pois Jyväskylästä, ja vihdoin uskalsin tehdä sen. Ja hei, mikä parasta. En tule olemaan siellä yksin! Hyvä työkaverini/kaverini leikkurista muuttaa kesällä perässä Helsinkiin, ja siellä on jo ennestään pari hyvää kaveria plus tietysti pikkuveli.

Lisäksi odotan ehkä eniten sitä, miten reissaaminen helpottuu. Pelkästään matkustamiseen lentokentälle ei tarvitse käyttää puolta päivää. Voi ihan oikeasti tehdä vaikka viikonloppureissun Eurooppaan kun lentokenttä on nurkan takana. Tai päiväristeily Tallinnaan ei kuulosta niin tyhmältä kuin mitä se meille keski-suomalaisille kuulostaa (koska siihen reissuun menee vähintään 2 vrk).

Että sellainen avautuminen. Vaikka moni asia on vielä epäselvä, on moni asia myös selvinnyt. Ja tulee varmasti selviämään. Meillä on tällä hetkellä leikkurissa ihan mahtava ilmapiiri, jota tulen kaipaamaan muuttoni jälkeen, mutta olen varma, että tulen sopeutumaan myös tulevaan työpaikkaani ihan yhtä hyvin. Kukapa sitä tietää, mitä tämä elämä tuo tullessaan!

kuva © Jonas Tana/flickr.com (CC BY-NC-ND 2.0)